Kesä on jatkunut toiveistani huolimatta niin railakkaasti että seinä alkaa nousta pystyyn. Kaiken lisäksi tapasin taas miehen. Tällä kertaa niin ihanan että tuntuu että sekoan hetkenä minä hyvänä kaipauksesta. Tästä jutusta ei voi tulla mitään, kaikki maailman järkisyyt estävät sen, silti en voi lakata toivomasta, kaipaamasta ja odottamasta. Eikä hänestä kuulu, tiedän sen, silti toivon ja kärsin, loputtomasti. Miksi ihmeessä en voi lakata vain palamasta? En kestä tätä enää.