Joskus on ikävääkin ikävämpi olla oikeassa. Sain kiskottua juhannusheilasta viimein sen mitä olin epäillytkin. Hän on alkoholisti ja siitä johtuu täysi kykenemättömyys sopia mitään ja edes vastata ajoittain viesteihin tai puheluihin. Aion nyt panna tämän homman telakalle, perästä vedettäviä en jaksa enää kyllä yhtään katsella. Eri asia jos hän teoillaan osoittaisi yhtään mitään tsemppiä minun ja elämänsä suhteen, mutta huomaan valitettavasti olevani kovaa vauhtia menossa terapeutin rooliin, ja se jos mikä saa tunteeni viilentymään lopullisesti. Ikävä kuulla että hän harmittelee että pilaa meidän juttumme mutta ei silti tee mitään asialle. Kaikki avaimet olivat hänen käsissään.

Samana iltana kun tämä kaikki selvisi, tapasinkin ihmeekseni toisen miehen. Ihanan, mukavan ja taas liian nuoren. Yritin vastustella hänen charmiaan mutta hän sai minut kiedottua pikkurillinsä ympärille ja se oli menoa sitten. Enkä kadu pätkääkään. Se mies oli helmi, mitä enemmän tutustuimme, sen enemmän hänestä pidin. Harmi että ikäeromme on jälleen liian suuri. Hän pyysi numeroni mitä ihastuttavimmalla tavalla, mutta saa nähdä ottaako hän yhteyttä. Olen nyt päättänyt ottaa miesten suhteen sellaisen rennon takanojan. Eli jos niitä ilmestyy elämääni niin olen vietävänä mutta en itse enää ala mitään rakentelemaan ennenkuin on selvää että mies on yhtä kiinnostunut rakentamaan muuta kuin satunnaista tuttavuutta. Olen tavannut myös uuden ystävän jonka kanssa keskustelut ovat avanneet silmäni sille että tässä iässä kannattaa nauttia siitä mitä saa eikä enää haikailla parisuhteen, avioliiton ja perheen perään. Se juna jo meni ohi. Sen sijaan onkin hyvä keskittyä siihen mitä elämä tuo tullessaan, kuten kauniin pojan tanssilattialla tai kivan kesäflirtin kaupassa. Olenkohan tosiaan alkanut oppia elämään niissä puitteissa mitkä minulle on suotu? Ainakin olen todella iloinen ja kiitollinen uudesta ystävästäni, joka sanoi minulle ihanan viikonlopun jälkeen että hän on onnellinen että meistä on tullut ystäviä. Tunne on molemminpuolinen.

Monesta muusta asiasta voisin valittaa ummet ja lammet. Kävin viimein tänään lääkärillä monien vaivojeni kanssa ja tulokseni oli 8 reseptiä ja viimeisten työttömyyskorvausten hupeneminen lääkkeisiin. Laskuja on vino pino odottamassa ja pelko iskee taas kun rahat ei vaan riitä vaikka lähimmäiset lainaavat ja jopa ovat alkaneet lahjoittaa rahaa. En ymmärrä miten ansiosidonnainenkin työttömyysturva on niin pieni että hikisesti saan vuokran maksettua ja sitäkin on rästiin kertynyt että pystyn mitään syömään. Täytyisi varmaan sossuun taas ottaa yhteyttä vaikka siellä väitettiin että ansiosidonnaisella ei saa toimeentulotukea. Mutta pitäisikö tosiaan 200e riittää kaikkiin kuluihin, ruokaan ja laskuihin? En ymmärrä miten joku pystyy sillä rahalla Suomessa elämään, ruokakin maksaa uskomattomia summia. Mutta nämä huolet ovat pieniä kun muu elämä vimein maistuu. Jopa yksinoleminen alkaa olla hunajaa taas vaihteeksi ja kaikkea mukavaa tiedossa. Kesä on kyllä ihan parasta aikaa.