Nyt kun olen blogini päivitysaddiktiosta melko hyvin vieroittunut, uskallan jo palata tänne lyhyesti. Kumman tyhjältä elo tuntui tovin kun tämän addiktion taakseni jätin, mutta olen huomannut että kuten joillakin rakkaus, niin itselläni addiktioiden määrä säilyy, kohteet vain vaihtuu. Tauko on kuitenkin ollut paikallaan, enkä lupaa palailla vakituisesti kirjoittelemaan, ainakaan kevään aikana. Ei sillä että ketään se kiinnostaisi. Tähän tekisi mieli laittaa hymiö mutta jatkan väsynyttä raapusteluani.

Nyhrään entistä enemmän yksin kotonani, monestakin syystä. En osaa enää edes ajatella meneväni baariin pitämään hauskaa, varsinkaan yksin, se on jo liian monta kertaa koettu juttu. Kuten aiemmin kirjoitin, en oikeastaan enää kaipaa muita ihmisiä. Rakkautta ja parisuhdetta sen sijaan kaipaan varmaan loppuelämäni, mutta sisältäni on kuollut toivo siitä että sellaista enää löytäisin. Kaipuu on kuitenkin entisen viiltävän polttavan kivun sijaan muuttunut vaimeaksi ja kumeaksi puristukseksi vatsassa ja sydämessä, joka joskus aurinkoisina hetkinä salaa hyökkää takavasemmalta, ja jonka osaan työntää yhtä tehokkaasti syrjään. Poissa silmistä, poissa mielestä. Rakastavaisia ja onnellisia perheitä en enää näe, ja jos näenkin, käännän heti katseen pois. Joinakin harvoina hetkinä tunnen kuitenkin kuinka entinen elämänjanoni kuohahtaa suonissani, vaikka ohikulkevan miehen katseesta tai hyvästä biisistä, mutta sitten hymähdän ja palaan mahdollisimman pian tasaiseen toivottomaan (ja tylsään) olotilaani. Tunnen itseni usein kovin vanhaksi mikä on todella outo tunne itselleni, sillä olen ollut poikkeuksellisen teinimäinen ja täynnä virtaa koko elämäni. Mutta kaipa tämä kuuluu siihen että oikeasti vanhenen päivä päivältä?

Olen silti nyt jokseenkin tasapainossa. Koko elämäni on yhä palasina, mutta siihenkin tottuu, ja se on parempi vaihtoehto edelleen kuin kahden vuoden kidutus työssäni. Kakkostyöni on poikinut jo monta projektia alleen ja vaikken halua siitä kokopäiväistä työtä, niin on hienoa että jos käykin niin, että en saavuta suurempia tavoitteitani, niin on edes jotain mielenkiintoista ja haastavaa pitämässä elämän syrjässä kiinni. Olen kiinnostunut nyt myös erilaisista opinnoista harrastamisenkin puolella. Itse asiassa tilanteeni on taas samanlainen kuin n. 15v sitten, huvittavaa kyllä. Ympyrä on siis sulkeutunut ja alan taas kaiken alusta.

Kevään suurimman tavoitteeni saavuttaminen taitaa jäädä haaveeksi. Älykkyyteni ja motivaationi eivät luuloistani huolimatta taida riittää. Tekisi mieli viskata pyyhe kehään jo nyt, ja luovuttaa, mutta pakko kai tässä on vielä hetki yrittää vääntää rautalankaa itselle. Vääntämisen tulos näyttää nyt todella masentavalta ja surkean vähäiseltä. Pian kaikki on ohi joka tapauksessa, ja töitä on koko kevät tehty, joten eiköhän tässä vielä muutaman viikon jaksa. Eniten harmittaakin turhaan tehty työ jos koko homma kaatuu. Niin kuin todennäköisesti käy. Ihanan positiivista ajattelua. Ja nyt ei tee mieli edes hymiötä laittaa.

Olen viime aikoina miettinyt että onkohan mulle jo paukahtamassa joku neljänkympin kriisi päälle? Joskus tuntuu että elämä ei olekaan mitään muuta kuin kriisistä toiseen hyppimistä. Sekin alkaa jo kyllästyttää. Onkohan mulla elämässä kohta mitään mikä ei kyllästyttäisi? Itseänikin alkaa inhottamaan oma kyyninen ja innoton asenne. Miten sen saisi pois? Pahoin epäilen että elämän kivikkoiset polut on jättäneet lopulliset niittinsä minuun, enkä enää saa sitä innokasta ja sinisilmäistä minuuttani koskaan takaisin.

Kirjoituksesta tuli jo aiottua pidempi mutta tahdon vielä sanoa että näin eräästä minut hylänneestä rakkauteni kohteesta hyvin seksuaalista unta viime yönä. Unessa olin kylmä häntä kohtaan mutta hän vikitteli minut sänkyyn kanssaan ja seksi oli juuri niin upeaa kuin se oli aikanaan oikeastikin hänen kanssaan. Olin kovin tyytyväinen unessani siitä että pystyin silti olemaan tunteiden tasolla kylmä häntä kohtaan vaikka hän yritti minut kietoa jälleen pauloihinsa. Sain häneltä oikeasti pitkästä aikaa sitten viestin noin kk sitten. En vastannut, enkä aio jatkossakaan vastata mitään. Viimeksi olen vuosi sitten laittanut hänelle viestin ja herätessäni muistin yhtäkkiä sen ja syyn tuolle teolle, eilen oli hänen syntymäpäivänsä. Jostain syystä en pysty unohtamaan tuota päivää vaikka yritän kaikkeni etten muistaisi. Numerosarja kytkeytyy liian läheisesti omaan vastaavaani joten jostain alitajunnasta se aina kimpoaa takaisin. En tiedä miksi ihmeessä koen että meidän kohtalo olisi ollut olla yhdessä, kietoutuneena toisiimme kuin syntymäpäivämme numerot, vaikka koko maailma olisi ollut sitä vastaan. Järjen häivää ei tuossa tunteessani eikä vallitsevissa olosuhteissa ollut aikanaan ja tilanne repi minut silloin riekaleiksi ahdistavuudessaan. En edelleenkään tiedä mitä tosi rakkaus on, mutta uskon että häntä kohtaan tuntemani tunteet olivat lähempänä sitä kuin mikään muu suhde. Sitä intohimoa haluaisin vielä joskus kokea. Mutta ainoastaan jos se on molemminpuolista. Yksipuolinen rakkaus on liian raastavaa koettavaksi uudestaan. Näihin kuviin ja tunnelmiin... Ja nyt se ihan pieni hymiö ennenkuin poistun vampyyrimaisiin hömppäkirjallisuuden maisemiin unelmoimaan kaikesta siitä minkä olen menettänyt.