Tänään on ollut kurja päivä. On ollut masentunut olo. Päivällä peiliin vilkaistessani melkein pelästyin. Sieltä näkyi elämäänsä kyllästynyt lannistunut ihminen. En ole puhunut töissä juuri kenenkään työkaverini kanssa kun se ainoa, jonka kanssa olen ystävä, on poissa paikalta. Muut ovat jo täysin syrjäyttäneet minut, olen joko pelkkää ilmaa tai saan vain outoja/halveksivia katseita. Olen siis päättänyt vetäytyä porukasta kokonaan. En puhu kuin silloin kun on pakko ja lasken vaan aina tunteja että pääsen pois ja päiviä viikonloppuun, lomaan ja siihen että pääsen tuolta pois kokonaan muutaman kuukauden päästä. En edes enää hae firmasta avautuvia työpaikkoja sillä en kykene teeskentelemään enää hetkeäkään kaiken tämän jälkeen että kyseiseen yritykseen haluaisin jäädä. Voin jo kuvitella viimeisen työpäiväni. Kukaan muu kuin ystäväni ei sano mitään. Ja klo 16 sanon pomolleni että voi lähettää työtodistuksen perääni ja annan avaimet käteen. Ja lähden sanomatta sanaakaan.

Työpaikan yläkerrassa sentään on yksi kiva tuttu jonka kanssa rupattelin tänäänkin pitkään kun yritin vain venyttää päivää ja kerryttää tunteja. Hänet tunnen jo vuosien takaa ja on hauska sattuma että olemme nyt samassa firmassa töissä. Joskus mietin voisiko meistä tulla jotain sillä tiedän että hän pitää minusta, mutta toisaalta tiedän että ei voi. Hän on liian rauhallinen, kiltti ja verbaalisuuden puute tökkii, vaikkei hän ihan hiljainen nössökään ole. Jostain syystä minuun vain kolisee verbaalivirtuoosit - he vain yksinkertaisesti sytyttävät minut mukaansa kommunikointiin ja älyn säkenöintiin. Sitä kaipaan nyt elämältä kovasti. Vihaan tylsää mutta rasittavaa työtäni jossa en edes kykyjäni pääse käyttämään, ja vihaan yksityiselämääni jossa rakkaudettomuudessa kuihdun, vaikka minulla olisi rakkautta ja läheisyyttä paljon annettavana. Varsinainen luuseri siis olen. Ihmettelen kovasti että minulla ei ole tullut yhtäkään katumuksen hetkeä kakkostyön jättämisestä sillä se oli minulle elämäni suurin intohimo. Melkein pelottaa ettei se tunnu yhtään pahalta. Näinkö kuollut olen sisältä? Vai mistä mahtaa olla kyse? Nyt menen elämäni ankeutta taas karkuun töiden jälkeisille päiväunille, niin kuin joka ilta nykyään. Voiko tappavamman tylsemmäksi elämä mennä?

Onneksi ensi viikolla on luvassa mielenkiintoisia kohtaamisia, ja kas, kohta on taas viikonloppukin.