Töissä vituttaa, kotimatkalla ihastelen luontoa, paistattelen niityllä ja torkahtelen auringossa. Ja ihmettelen miksi mua väsyttää koko ajan niin kamalasti, nukuinpa vähän tai paljon. Muuta en jaksa enkä ehdi tehdä vaikka pitäisi. Tänä vuonna oli tarkoitus viimein tähdätä vuosikymmenien unelmaan mutta aika valuu kuin hiekka sormien välistä ja taas on yksi unelma häviämässä kuin tuhka tuuleen. Ja ikävöin jatkuvasti jotakuta elämääni. Kipeästi. Olen toivoton ja minuun sattuu. Ei siis mitään uutta auringon alla. Onneksi on tulossa taas kohta viikonloppu ja ainakin saa nukkua ja olla auringossa. Sitä odotellen tämäkin tympeä mutta onneksi edes kesäinen ilta laahautuu loppuaan kohden. Miten voi olla näin ikävä jotain tuntematonta?