Joudun ottamaan sanani takaisin. En päässyt tunteistani millään yli ja ympäri vaikka kuinka yritin kiertää, kaartaa ja kieltää ja muuttaa hänet mustaakin mustemmaksi. En nukkunut, enkä saanut mitään järkevää aikaan. Iltapäivän tunteina tajusin että minun on purettava sydämeni miehelle joka oli tunteideni kohteena. Lähetin pitkän mutta rakentavan viestin jossa kysyin suoraan sitä mitä eilen yritin rivien välistä lukea. Kun viesti lähti, kivi vierähti sydämeltäni sillä tiesin että vastauksesta riippumatta minulla ei olisi enää mitään hampaankolossa. Jouduin jonkun aikaa odottamaan mutta olin jo täysin tyyni kun hän otti yhteyttä. Kävi ilmi että meitä molempia vaivaa kehno itsetunto, joka aiheuttaa ongelmia toisen kohtaamisessa. Imartelevaa on se että hän kokee minut paremmaksi kuin ansaitsee. Tämä saattaa osoittautua todeksikin ja ymmärrän että hän pelkää satuttavansa itsensä jos en vastaakaan tunteisiinsa. Mutta riskejä on pakko ottaa puolin ja toisin, muutoin ei ainakaan mitään yhteyttä synny. Pelkään itsekin, mutta samaan aikaan tunnen että tässä miehessä on jotain erityistä. Vaistoan myös että hän salailee jotain. Toivon että se ei ole mitään liian vakavaa. Valitettavan usein kiinnostukseni kohteet ovat viime aikoina (ja itse asiassa myös nuorena) olleet enemmän tai vähemmän päihdeongelmaisia, toivon että nyt ei taas ole kyse siitä. Mutta jos hän päättää ottaa riskin, olen minäkin siihen valmis. Ja vaikka hänellä olisi ongelmia, pahojakin, toivoisin voivani olla hänelle edes ystävä. Pidän hänestä.

Parin päivän ajan on tullut tässä tunnusteltua kiinnostusta, flirttailtu ja sovittu treffit. Olin hetken iloinen ja luottavainen. Kunnes matto vedettiin altani ja olen taas ihan romuna. Tyhmyyttäni menin taas siihen lankaan että joku voisi olla kiinnostunut. Ja tulin alas yllättävän korkealta ja kovaa. Typerää itkeä tällaisen jutun takia mutta itken enkä muuta voi. Olisi vaikka mieluummin ollut vastaamatta ja sanomatta kaikkia niitä ihania sanoja jotka saivat uskomaan että joku voisi minusta välittääkin. En avaa sieluani enää yhdellekään miehelle. Se on varmaa se. Nyt riitti totaalisesti.

Juhannus alkoikin mielenkiintoisesti aatonaattona radalle eksyessä, olen löytänyt uuden sinkkukaverin ja oli todella hauska ilta. Tapasin myös mukavan miehen, ja taas sitä vietiin. Ja minua myös. Tänään on kärsitty megalomaanista krapulaa ja kärsitty huomisista juhlista ja omasta saamattomuudesta aiheutuvaa pientä stressiä. Miten en saa aikaiseksi tehdä mitään ajoissa? Mutta kaikesta tästä huolimatta vierihoito ja itsensä haluttavaksi tunteminen on saanut taas elämänhaluni sykkimään suonissa. Koska itse en pidä takapuolestani, olen aina erityisen otettu kun joku mies tykkää. Tämä tykkäsi. Muutenkin viihdyin harvinaisen hyvin hänen kanssaan. Saapi siis nähdä tuleeko tarinalle jatkoa. Yhteyksiä ollaan jo pidetty. Mutta vaikka tämä jäisi tähän niin harvinaisen hyvä mieli jää. Olin todella tämän ihmisen tarpeessa.

Kun vauhtiin pääsin, ei loppua tullutkaan. Menojalkaa vipatti jo krapulaisena lauantaina, ja kas, tapasin illalla säädön muutaman vuoden takaa, ja sitten taas minua vietiin. Muistin kyllä aika nopeaan miksi meistä ei tullut aikanaan säätöä kummempaa, mutta otinpa tilanteesta irti sen minkä kykenin. Seuraavana päivänä huomasin potevani pientä morkkista turhankin villistä viikonlopusta, mutta ehkäpä alkoholilla ja univajeella oli enemmän osuutta asiaan kuin varsinaisilla teoilla. Olinhan kuitenkin jo pidempään manannut ennätyksellistä kuivaa kauttani, ja melko kirjaimellisesti valmis tekemään mitä vain tilanteen lopettamiseksi. En ole ylpeä itsestäni mutta en toisaalta häpeäkään itseni toteuttamista. Mihinkäs kissa pilkuistaan pääsisi?

Juhannus tulee olemaan taas juhla jonka toivon vain loppuvan mahdollisimman pian. Sinkun tylsääkin tylsimpiä aikoja ovat juhannus ja joulu, jolloin kaikki viettävät aikaa ainoastaan ystävien, perheiden ja sukulaisten kanssa. Omat vaihtoehtoni on viettää aatto yksin, pariskuntien parissa maalla tai tyhjyyttään kaikuvissa Helsingin baareissa. Olen tullut siihen pisteeseen että ensimmäinen vaihtoehto on ehdottomasti houkuttelevin. En aio katsella muiden parisuhdeonnea, enkä roikkua jonkun baaritiskin kulmalla säälittävästi toivoen että joku kiva tulisi juttelemaan. Ne ajat ovat jo auttamattomasti ohi.

Juhannuspäivänä on tiedossa juhlat joihin en niihinkään haluaisi osallistua. Rahattomana olen joutunut sijoittamaan jo lahjaan johon minulla ei olisi varaa, ja nyt olen huomannut että juhlavaatteeni ovat joko pieniä tai virttyneitä, eikä minulla ole mitään mahdollisuutta ostaa uusia. En oikeasti tiedä kehtaanko rääsyissäni paikalle mennä. Tahtoisin vaan laittaa farkut ja hupparin päälle ja mennä paikalle täysin omana itsenäni. Inhottaa ajatus että pitää vetää päälleen epämiellyttävien juhlavaatteiden lisäksi se hymyilevä pellenaamari naamaan ja teeskennellä olevansa parempi kuin on. Tätä menoa olen todellakin loppuelämäni yksin, en enää kestä edes normaalia sosiaalista toimintaa ilman jonkinasteista pahoinvointia.

Sinänsä ristiriitaista että kakkostyöni tuleminen takaisin kuvioihin sen sijaan saa minut nauttimaan sosiaalisuudesta. Mutta siinä tilanteessa olenkin se joka kontrolloi tilannetta, en se jota riepotellaan päättömästi pitkin seiniä. Harmi että tuolla työllä ei pysty itseään täysipäiväisesti elättämään. Kaikilla kollegoillani on hyvin toimeentulevat miehet, joten heidän selustansa on turvattu. Itselläni ei moista etua valitettavasti ole. Mutta onpahan jotain tekemistä taas toisinaan, ja edes joku asia pitämässä elämän syrjässä kiinni. Välillä on jo todella vaikea muistaa mitä muuta eläminen on kuin epätoivoa ja riutumista päivästä toiseen.

Olipa taas viikko, mielenkiintoinen ja hektinen. Viikon kruunasi baari-ilta Helsingin yössä. Täytyy sanoa että, paitsi että oli kiva olla huppelissa pitkästä aikaa ja tanssia sydämensä kyllyydestä, niin oli mahtavaa myös saada positiivista huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Yllättävän paljon sitä sateli ja sain kipeästi tarvitsemani egobuustauksen. Ehkä voisin hieman enemmän normibaari-iltoja taas alkaa viettämään sillä yksin kun kotona värkkää niin eipä niitä prinssejä eikä sammakoita näy. En myöskään koskaan tutustu miehiin kaupassa, kirjastossa, keikoilla tai urheillessa. Fakta on se että yhtäkään suhdetta ei elossani ole aloitettu ilman baariympäristöä. Nyt tiedän miksi, se on ainoa paikka missä miehet uskaltavat lähestyä minua ja minä heitä. Eilinen ilta olisi ollut täydellinen ilman yhtä pientä mutkaa matkassa. Tapasin miehen joka oli mukava, fiksu, huumorintajuinen ja kivannäköinen, sekä lisäksi oli sopivasti muutaman vuoden minua vanhempi vaikka näytti todella nuorelta ja nuorekkaalta. Eli juuri passeli. Mutta. Arvanette jo? Varattu. Oli silti mahtava saada huomiota, kehuja, kosketuksia ja fyysistä läheisyyttä. En ole niin pitkään aikaan saanut koskettelua että huomaan nyt olevani melko deprivoitunut, kuin äiditön apinanpoikanen. Minuuteni on muuttunut sisäänpäinkääntyneeksi, hiljaiseksi ja alistuneeksi. Luulen olevani jotenkin epäkelpo ja vastenmielinen. Hienoa huomata edes hetken, edes sen varatun kanssa, etten ole. Minulla on suuresta väsymyksestä ja pienestä krapulasta huolimatta pitkästä aikaa hyvä olo. Se on paljon se.

Tekisi mieli kirjoittaa jotain mutta en saa nyt itsestäni mitään irti. Olen turhautunut ja vittuuntunut ja edellisen postauksen kommentit eivät asiaintilaa parantaneet. Ikäasiasta voisin sanoa, että olin kuullut tuon vanhemmilta tädeiltä että noin nelikymppisenä yleensä muuttuu naiset näkymättömiksi, ja vaikken ihan vielä ole sen ikäinen niin huomaan kyllä lähiaikoina tapahtuneen muutoksen. Kuten kommentteihin vastasin, niin nuorena olin monen mielestä todella kaunis. Oma mielipiteeni ulkonäöstäni ei ollut kovin kaksinen mutta minua luultiin malliksi jne. Asioita jotka eivät itselleni olleet tärkeitä mutta jotka luonnollisesti imartelivat. Turhamainen en silti ole koskaan ollut, en pidä pinnallisista ihmisistä enkä itse ole sellainen. Kivahan se on pukeutua kivasti ja joskus meikata kun lähtee ulos, mutta siihen turhamaisuuteni jää. Ja tämä on kyllä niin turha aihe että en tästä tämän enempää jaksa jauhaa. Fakta on vain se että olen huomannut selkeän muutokseen entiseen.

Mitä muuhun eloon tulee, niin vaikka on kaikkea kivaakin tapahtunut niin masentaa ja vituttaa ja tekisi mieli lähinnä vetää ranteet auki. Repikää nyt siitä sitten vaikka.

Tämä viikko meni vieläkin nopeammin kuin viime viikko, vaikka tuntuikin tapahtumarunsauden vuoksi ainakin kuukaudelta. Paljon on ajatuksia pyörinyt päässä mutta nyt on taas jo niin myöhä ja aamulla aikainen herätys joten jätänpä kaiken vääntämisen ja kääntämisen väliin. Ehkä isoimpana ajatuksena on ollut viime päivinä se että kuinka ikä ja se minkä ikäiseltä näyttää (riippumatta todellisesta iästä) vaikuttaa kovasti miten ihmiset toisiinsa suhtautuu. Alan tulla selkeästi siihen vaiheeseen jossa nainen muuttuu näkymättömäksi lähes kaikenikäisille miehille, enää ei auta nuorekas pukeutuminen, hiustyyli eikä paksukaan meikkikerros. Olen muuttunut viimeisen vuoden aikana lähinnä täydeksi ilmaksi vastakkaiselle sukupuolelle. Ainoan poikkeuksen muodostavat useita kymmeniä vuosia vanhemmat miehet jotka omasta mielestään ovat varmaankin juuri sopivia minulle.

Vastaavasti joudunkin sitten katsomaan asian tiimoilta peiliin, sillä eipä minuakaan kiinnosta kuin maksimissaan oman ikäiseni nuorekkaat tai nuoret miehet. Sattuneista syistä viikonloppuna on tullut moisia nähtyä kovin runsaastikin - kuola suupielistä valuen. Samaan saumaan jouduin myös todistamaan erään ikäiseni miehen harrastamaa n. 14-vuotiaan tyttösen iskemistä oikein pitkän kaavan mukaan. Vaikea sanoa miten lopulta kävi mutta mies sai tytön kyllä talutusnuoraansa alun nyrpistelyn jälkeen. En voinut välttyä vatsanväänteiltä katsoessani miehen touhuja vaikka vielä ei ollut havaittavissa mitään juttelua ja flirttailua kummoisempaa, menisikö tuo kuitenkin jo pedofilian piikkiin? Missä mahtanee mennä raja? Kyllähän sitä itsekin nättejä poikia näkee mutta en kyllä menisi juttelemaan ja flirttailemaan avoimesti iskemistarkoituksessa. Kaupan päälle kotiin tullessa tuli telkkarista vielä Wallander jossa teemana oli juurikin pedofilia rankemman kaavan mukaan. Pahoinvointini asian tiimoilta ei ainakaan laantunut.

Surullista on että kykenen yhä tuntemaan voimakkaasti ihastuessani johonkuhun. Pahin seksuaalinen riutuminen on takana, olen nyt viimein vuosien kärsimisen jälkeen tosiaan tottunut tähän jo niin hyvin ettei juurikaan tee edes mieli. Mutta ne tunteet... Ne yhä syövät naista vaikka melko hyvin nekin olen saanut tapettua. En ikinä katso onnellisia pariskuntia hyvää mieltä tuntien vaan ajatellen kuinka huonosti heillä mahtaakaan tuon ihanan alun jälkeen mennä, tai sitten kylmän vihamielisen ajatuksin että saisivat mennä muualle lääppimään muita ihmisiä häiritsemästä. Että näin alas sitä on menty tässäkin asiassa... Rakkauslaulujakaan en enää voi kuunnella. En ainakaan sellaisia mitkä oksettavat hokiessaan esimerkiksi että ilman rakkautta ei ole mitään, tai muuta inhon värinää aiheuttavia latteuksia. Tästä huolimatta olen jonkun aikaa ollut melkoisen ihastunutkin. Yksipuolisesti tietenkin. Hän on hiipinyt sydämeeni, tullut uniini ja viikonlopun aikana hymynsä sai minut kokemaan sen lämpimän aallon joka hulvahtaa koko kropan yli kun kokee yhteyden ihmiseen jota voisi rakastaa. En tiedä kumpi on kamalampaa se että pystyn yhä kokemaan näin, vai se että tiedän että jos vielä jonkun aikaa olen yksin, en kykene enää tuntemaan mitään.

En ymmärrä minne tämä viikko katosi. Oli perjantai, ja sitten tuntuu että oli perjantai, ja välissä ei tapahtunut yhtään mitään, eikä ainakaan niitä asioita mitä piti. No, täytyypä yrittää ottaa viikonloppuna takaisin menetetyt päivät.

Juttelin tänään yhden ystäväni kanssa pitkästä aikaa pitkään ja syvällisesti. Huomasimme kuinka paljon olemme muuttuneet siitä kun kolme vuotta sitten tapasimme. Meillä on molemmilla jo uudet minuudet jotka tuntuvat olevan eri ihmisen kuin kolme vuotta sitten olevan ihmisen. Minä olen muuttunut ehkä radikaalimmin. Entisestä tunteellisesta, herkästä ja räiskyvästä persoonasta on kuoriutunut sarkastinen, kylmä ja kovakin ihminen. Ennen en olisi ikinä sanonut pahaa sanaa kellekään, ja nyt huomaan melko helpostikin sanovani hieman ilkeästi jos joku mielestäni sen ansaitsee, ja saavani jopa nautintoa siitä. Näin se elämän potkiminen päähän muuttaa minuuden aika radikaalistikin. Jos jotain hyvääkin tästä on seurannut, niin olen oppinut arvostamaan hyviä ihmisiä aivan eri tavalla kuin ennen. Siis niitä hiljaisia, kilttejä "hiirulaisia" joita en ennen edes huomannut. Ihmisiä jotka eivät pidä kovaa ääntä itsestään mutta tekevät sen minkä lupaavat ja kunnioittavat muita ihmisiä. Ja olen tajunnut että olen jostain kumman syystä (masokisti?) hakeutunut koko elämäni vaikeiden ja sadististen ihmisten seuraan. On hienoa huomata nyt sitten vuosien jälkeen että nämä "hyvät" ihmiset eivät silti ole alkaneet minua halveksia vaikka ovat nähneet kompurointini "pahojen" kuljetusnuorassa.

Kaikesta elämäni kurjuudesta huolimatta tuntuu että olen saanut toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden nähdä ihmisten todellinen luonne. Ja samalla mahdollisuuden viettää aikaa ihmisten kanssa jotka arvostavat minua minuna, eivät oman persoonansa jatkeena tai hyötymisen välineenä.

Tänään olen ollut syvällisten mietteiden ja himojen riivaamana. Olen miettinyt ja oivaltanut, ja ajatellut että täytyypä tuo muistaa kirjoittaa blogiin. Nyt kun koneelle saavuin sitä tekemään, päässä lyö lähinnä vaan tyhjää. Joko rään määrä on pehmittänyt aivoni tai sitten olen jo muuten vain seniili.

Seniiliksi täti-ihmiseksi omaan kyllä kummallisen vahvat vietit. Ei sillä etteikö seniilillä vietit voisi toimia… Mutta. On taas se aika menossa kun tuntuu että maailma on täynnä ihania miehiä ja voisin kiksauttaa joka toista vastaantulijaa. Siitäkin huolimatta että olen puolikuolleena kamalassa räkätaudissa jo vaikka kuinka monetta päivää. Jopa ruokahaluni on entistäkin vahvempi vaikka en maista yhtään mitään. Ruokailu saa ihan uusia eläimellisiä ulottuvuuksia kun sitä ei maista, vaan tuntee kropassaan ensin nälän tunteen, ja syödessä täyttymyksen tunteen ja verensokerin nousun tuoman nirvanan. Se tunne on oikeasti aika kihelmöivän nautinnollinen silloin kun makunautinto jää kokonaan pois.

Toinen vietteihin vaikuttava aspekti on ollut aurinko. En ole ikinä aiemmin miettinyt asiaa mutta olen aina rakastanut auringossa oleilua tietämättä syytä sen kummemmin siihen. Minusta on vain aina jostain syystä tuntunut todella mukavalta auringonpaiste iholla. Voisiko se olla jotain hormonaalista? Vai onko se D-vitamiiniruiske niin tehokasta terapiaa että se saa mielialankin kohoamaan? Nyt olen huomannut että pienet lepohetket auringossa saavat minut usein myös todella himokkaaksi. Päiväunista ei tule nykyään mitään parvekkeella sillä hetken levättyäni tunnen kuinka keskivartalon alaosassa alkaa kihelmöimään ja se on menoa sitten. Siis oikeasti tuntuu että auringon säteet hyväilevät minua! Kuinka pervoksi sitä voi sinkku mennä puutteessa?

Okei, oli mulla paljon muutakin mielessä mutta en enää jaksa. Sitä paitsi radiosta tulee liian häiritsevän kiinnostavaa levotonta läppää ja hyvää musaa. Ristoa pukkaa ja nyt on ihan pakko kuunnella. Arridiverci, vai miten se oli?

Huihai, en ymmärrä enää itseäni lainkaan, tänään heräsin hyväntuulisempana kuin aikoihin vaikka olen kipeänä. Yleensä olen kuin takamukseen ammuttu karhu sairastaessani. No pääasia että paha masennus on nyt ihmeen kaupalla selätetty. Syytä siihen en todellakaan tiedä, tämä tapahtui kuin sormia napsauttamalla. Täytyypä nyt nauttia tästä vaikka fyysisesti onkin alamäkeä. Outoa todellakin.

Mun piti tänään jo herätessä kirjoittaa näkemäni uni, mutta en saanut aikaiseksi kun oli niin paska olo. Eilen tuli juotua ja valvottua ja siitä on nyt saanut sitten tänään maksaa korkojen kanssa. Tajusin olevani itse asiassa aika pahasti masentunut muutenkin. Olen menettänyt toivoni ja elämänhaluni jotakuinkin kokonaan, enkä saa tehtyä yksinkertaisempiakaan asioita enää lainkaan. Vituttaa ja hävettää olla tällainen luuseri. Osaltaan vaikuttaa fiiliksiin se että tämän keväinen tavoitteeni meni puihin mutta tämä suuntaus on ollut muutenkin taustalla koko ajan. Ehkä suurin laukaisija näille fiiliksille oli juuri nyt kuitenkin se että eilen bileisiin saapui kiva mies, josta olisin ollut kiinnostunut, mutta hän ei osoittanut pienentäkään kiinnostusta minua kohtaan. Tunnen itseni niin epähaluttavaksi nykyään, ja fiilis pahenee koko ajan. Itse näen ympärilläni jatkuvasti miehiä jotka vetoavat minuun, mutta koskaan tunne ei ole molemminpuolinen. Se syö naista pahasti, itsetuntoni on täysin nollassa.

Pienen poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat varatut miehet joilta aina välillä tulee ehdotuksia tapaamisesta kahvilla, sekä jopa suoraan seksin harrastamisesta. Alan jo vakavasti harkita moisen suhteen aloittamista. Tuttu mies olisi turvallinen vaihtoehto, ja varatun kohdalla tietäisi miehen pitävän suhteen omana tietonaan. Mutta saapi nähdä onko näistä miehistä muuhun kuin puheisiin. Tai minusta. Epäilen vahvasti.

Huomenna pitäisi tavata ystävä. Ei yhtään huvittaisi herätä omaan aikatauluun nähden aikaisin, mutta ajattelin jospa kertoisin hänelle nyt ihan kaiken mikä minua vaivaa. Tuntuu että olen tätä lastia kantanut nyt hieman liian pitkään yksin. Luulin että saan asiat järjestykseen jossain vaiheessa, sitten kun uuvuttava työ on ohi, kakkostyön projekti on ohi, kevään suurin tavoite on ohi, jnejne... Aina tulee kuitenkin uusi "sitku" ja asiat eivät järjesty yhtään mihinkään. Joten ehkäpä nyt on vaan pakko tarttua härkää sarvista ja avautua edes yhdelle ystävälle sellaisista asioista mitkä hävettävät.

Ja mitä tulee viimeöiseen vahvaan uneen, niin päivän mittaan osa siitä on jo hämärtynyt, mutta pähkinänkuoressa kerrottuna näin unta siitä että olin ulkomailla naisille suunnatussa tapahtumassa ja kerta toisensa jälkeen ihastuin naisiin ja harrastin kiihkeää seksiä heidän kanssaan. Nautin unessa estottomasta seksistä ja naisista suunnattomasti. Herätessäni oloni oli hyvin epätodellinen ja jopa nyt masennuksen keskellä olen kutakuinkin kiimainen kun vain ajattelenkin niitä unia. Mitäköhän alitajuntani yrittää viestittää minulle? Että pitäisi siirtyä naisiin? Tiedän kyllä että tietyntyyppiset naiset vetoavat minuun, niistä unta näinkin, mutta ehkeipä unien logiikkaan kuulu turhan suoraviivaiset viestit. Niin tai näin, jotain viettielämäni yrittää minulle kertoa. Ehkäpä vain sitä että pisin kuivin kausi ikinä aikuiselämässäni olisi aika saada päätökseen? Tavalla tai toisella?

Ärrmörrr... Surffailinpa blogistaniassa ja törmäsin uuteen sinkkublogiin jossa kas kummaa, käsiteltiin minunkin usein miettimääni asiaa siitä mitä sinkkunaisen sopii tai ei sovi tehdä. Kirjoitin kommentin savu korvista nousten mutta kas, en saanut sitä perille sillä profiileista ei mikään käynyt osoitteelleni ja anonyyminä ei voinut lainkaan lähettää kommenttia. Niinpä saatte nyt iloksenne (tai suruksenne) poikkeuksellisesti toisen kiukkuisen postauksen tänään. Tässä tämä blogin osoite johon kommentti viittaa:

Sinkun avautumisia

Hahaha, Mimi vei mun kommentin! :D Olen itse kelaillut tätä samaa jo viiden vuoden ajan (niin kauheaa, olen ollut sinkku ja ilman säännöllistä seksiä jo niin kauan :O ) ja samaan tulokseen tullut. Mun kavereista ei sentään kukaan naljaile, vaikka yhden tiedän suhtautuvan minuun kuin olisin jotenkin huonompi ihminen harrastaessani satunnaisia irtosuhteita. Huvittavaa on että samainen tiukkapipo on harrastanut säännöllisiä seksisuhteita varattujen miesten kanssa ja nykyisenkin miehen varasti parisuhteesta. Kumpi toiminta mahtaakaan olla moraalisesti arveluttavampaa?

Pitäisköhän meidän alkaa Mieron tyyliin vittuilemaan seurusteleville kavereille? Tai ainakin pamauttaa takaisin päin näköä että helppohan sinun on siinä muikistella kun on säännöllinen munansaanti? Ja vielä huikata heidän kotiinlähtiessään että mukavia paneskeluhetkiä siippasi kanssa? XD

Ja yksi asia mikä tässä aihepiirissä loputtoman ikuisesti hamaan hautaan asti vituttaa. Vain naiset saavat leiman otsaansa toteuttaessaan sinkkuna viettejään, sillä "pojathan on poikia". Argghhhh....

Mulla on nyt sellainen epämääräisen levoton olo. Pahin on takana mutta vielä ei pääse ihan kokonaan siirtymään eteenpäin. Tässä paskafiiliksessä pyöriessä törmäsin taas sellaiseen ilmiöön joka on ärsyttänyt minua ennenkin suuresti. Sellaiset ns. kaverit, jotka ei koskaan pidä yhteyttä, alkavat kovasti kyselemään kuulumisia kun kuulevat joltain kolmannelta osapuolelta minulle sattuneen jotain ikävää. En voi tajuta mitä tällaisten ihmisten päässä liikkuu? Luulevatko he että alan mielelläni avautua puolen vuoden tai vuoden ignooraamisen jälkeen? Kun he eivät ole viitsineet edes vastata viesteihini aiemmin? Olen miettinytkin heidän motivejaan toimia näin. Uskon että sellaiset ihmiset saavat kicksejä siitä että jollakulla menee huonosti tai tapahtuu jotain ikävää. He tulevat tunkiolle ihastelemaan täystuhoa ja kokevat olevansa parempia ihmisiä koska heillä on työpaikka, opiskelupaikka tai mies - tai jopa kaikki nämä. Siinä on sitten kiva ylimielisen kaikkitietävänä muka lohdutella että kaikki muuttuu paremmaksi kun vaan uskoo siihen. PASKAN MARJAT! Jos joku enää ikinä sanoo mulle noin niin vedän kuonoon niin että veri roiskuaa. Ainakin henkisesti. Toivottavasti heiltäkin elämä vetää sen maton joskus ylimielisen nokkansa alta niin että ilmat lentää pihalle ja joutuu vaan haukkomaan henkeään ja toteamaan "minulle ei koskaan pitänyt käydä näin, miten olen tässä?" Olen tuon fiiliksen kokenut kymmeniä kertoja viime vuosina, ja sitä ei todellakaan ymmärrä sellainen jolla ei ole ollut todellisia vastoinkäymisiä. Kuulostan katkeralta ämmältä ja sitä varmasti osittain olenkin. Mutta mokomat "kaverit" saisivat painua hevon helvettiin, inhottaa tuollaiset ihmiset todellakin.

Nyt se sitten tuli. Ihan yllättäen ja odottamattomasta syystä. Itku.

Sain viimein liitolta päätöksen että olen oikeutettu ansiosidonnaiseen työttömyyskorvaukseen ja saan viimein, melkein puolen vuoden odotuksen jälkeen, rahaa tilille. Uskomatonta mutta niin suuri kivi vierähti sydämeltäni että purskahdin vuolaasti itkuun, tiedon juuri äsken saadessani, ihan vain suunnattomattomasta helpotuksesta. Ja siitä tiedosta että minullakin sentään on jonkinlaisia ihmisoikeuksia. Itkusta ei vain nyt millään meinaa tulla loppua. Taitaa samaan syssyyn nyt purkautua ulos kaikki viime aikojen ahdistukset ja pettymykset. Hassua on että hyvä uutinen oli kuitenkin se joka sai padan vuotamaan yli.

Takki on nyt niin tyhjä että en oikein tiedä mitä tekisin kun viimein voisi tehdä mitä vaan. Koko kevään toistunut rutiini on yllättävän vahvaksi muodostunut, ja nyt kun sitä ei enää ole, niin en tiedä miten päin olisin. Kaupoillakin voisi viimein käydä ihmettelemässä, nyt kun rahaakin viimein olisi ostaa jotain pientä kivaa, mutta kun en oikein osaa. Miten sitä normaalia elämää taas elettiinkään?

Katoin just itteäni peilistä ja oon niin surullisen näköinenkin että itkettää. Asiaa ei auta se että olen ilmeisesti silmätulehduksen pyörteissä jo toistamiseen tänä keväänä, mutta suurin syy on muualla. Pelkoni kävivät tänään toteen kaikesta yrittämisestä huolimatta, ja nyt saan nieleskellä tappion karvasta lääkettä. Tunnen itseni tyhmäksi ja lapselliseksi. Sekä ikälopuksi. Tässä ei paljoa auta se että yli 80v Roger Moore sanoi että ei pidä tuijottaa numeroita vaan tehdä sitä mistä on kiinnostunut. Kun katsoo ympärille ja kilpakumppanit ovat reilusti yli 10v nuorempia niin alkaa pakostikin miettimään että mitä minä täällä teen. Pöhpah, inhoan itseäni kun olen tällainen ikärasismiin alistuva uhri, mutta en juuri nyt voi tunteilleni mitään. Olen tyhmä, ruma ja vanha - nih. Aiemmin illalla piristyin hetkeksi lukiessani edelliseen postaukseen tulleen kommentin rakkaalta (voiko näin sanoa ihmisestä jonka tuntee vain blogin kautta? No, sanon silti) Caprilta. Jos haluatte jotain seksikkäämpää lukemista kuin tätä rutinaa niin siirtykää sinne. Mie taidan nyt vetää kalsarikännien ja suunnattoman läskiä tuottavan herkuttelun lisäksi hupun korville ja jäädä sänkyyn viikoksi makaamaan. Voivoi, kuka lohduttaisi nyytiä?