Yöllä:

Huokaus, tässä olen, pitkästä aikaa. Kello on kolme yöllä ja makoilin itkien unetonna kotikaupungissani, vaikka ekaa kertaa kuukausiin ilmojenkin puolesta voisi nukkua ilman jatkuvaa hikoilemista ja tuskailemista. Ja mitä sen sijaan nousin tekemään ultimaalisesta väsymyksestä huolimatta? Nörttäämään, ja mikä pahinta, nörttäämään omaa vanhaa valitusblogiani jota en ole aikeista huolimatta saanut edes poistettua täältä. 

Syy miksi tähän on tultu, on että tämä naikkonen alias ”Yön Enkeli” otti ja hurahti rakkauden pauloihin niin lujaa ettei pysty nyt paljoa muuhun kuin itkuun, tärinään, ja paniikkikohtauksiin. En vieläkään voi uskoa mitä kaikkea tässä eräänä päivänä tapahtui. Ja vaikka tiedän että se mitä tapahtui on totisinta totta, tuntuu se kaikki aina vaan enemmän unelta. Ja sen sijaan että oikeasti nukkuisin, uneksin vain tässä todellisuudessa tapahtuneesta unesta. Hämmentävää. 

Minut tuntien ei ole varmaan vaikeaa arvata että on kyseessä jälleen onneton rakastuminen - johon tosin sain viimein yllättävää vastakaikua, mutta koko muu maailma, moraali ja järki ovat jälleen kerran tunteitani vastaan. Karman laki on ilmeisesti määrännyt kohtaloni näin. En edes viitsi aloittaa muusta elämästäni, siinäkin on vastoinkäymisiä ja yllättäviä tapahtumia ollut enemmän kuin riittävästi viime aikoina. Kaikesta kärsimyksestä huolimatta olen kuitenkin onnellinen että edes kerran elämässäni tapaan miehen jota jumaloin ja jonka koen sielunveljekseni. Vaikkakin sen kustannuksella että sydämeni särkyy tuhannen säpäleiksi taas kerran. Luulin jo että tällaiset tunteet eivät ole enää mahdollista minulle, että olen jo liian palasina, kolhiintunut ja turta tuntemaan mitään suurta. En osannut lainkaan varautua tähän yhtäkkiseen tajunnanräjäyttävään kaipuuseen ja intohimoon. Maailma on täynnä yllätyksiä, muuta en voi sanoa. 

Syy miksi oikeastaan nyt avasin koneen ja vanhan blogini oli se että muistelin että olen kirjoittanut hänestä aiemminkin. Ja kappas, jossain sivulauseessa on maininta ihastumisesta mahdottomaan kohteeseen aikoja sitten. Olemme törmänneet elämässämme siis aiemminkin joten ihan täysin tuntemattomaan ihmiseen en ole nyt hurahtanut. Voin rehellisesti sanoa että tunteeni häntä kohtaan olivat osaltani rakkautta ensi silmäyksellä. En vain ikinä kuvitellut monestakaan syystä saavani minkäänlaista vastakaikua. Harmi että en nyt päässyt katsomaan muita kirjoituksiani vuodatukseen, vaikka olisin halunnut tutkia olenko maininnut hänet täällä uudemmankin kerran. Vahvasti epäilen että olen. Vuodatus on nyt näköjään ”juuri sopivasti” nurin joten en pääse tätäkään ”kirjaimellista vuodatusta” lataamaan iloksenne samantien. Ehkäpä se on ihan hyvä? En välttämättä halua aloittaa likakaivoni päivittämistä uudestaan vaikka juuri nyt tunnen suurta tarvetta siihen. Ehkä siis järkiinnyn aamuun mennessä ja jätän tämän yöllisen raapustuksen hetkellisen mielenhäiriön synnyttämänä kirjoituslaatikkoon… Katsotaan. 

Ulkona joku pariskunta riitelee kännipäissään - taas. Uuden asuntoni ominaisetuihin kuuluvat kadulta kaikuvat jokaviikkoiset draamakohtaukset. Niitä kuunnellessa muistaa miksi sinkkuelämässä on hyvät puolensa. Jättäisin sen silti silmänräpäyksessä vain yhden ihmisen takia. Hänen takiaan jättäisin ihan mitä vaan. En olisi uskonut ikinä sanovani näin kenestäkään. Tähän on nyt tultu.

Jatkoa aamulla:

Aamun valjetessa Vuodatus.net toimi ja löysin kuin löysinkin sen minkä arvelin - sivulauseet hänestä, palavan ihanankamalan rakkauteni ja intohimoni kohteesta. Ensimmäisten tapaamisten fiilikset ja seuraavien törmäämisten tuntemukset on kirjattuna, suurella tunteella ilman toivoa. 

Haluan itselleni muistiin nämä mielenkiinnosta. Joten here we go! 

No 1 …Olen myöskin ihastunut lapsellisesti erääseen toiseenkin, joka antoi eilen sangen kuuman tuijotuksen ja pääsin jopa juttusille sellaisessa yleisessä keskustelun hengessä mutta eipä siitä sen enempiä. Noita sattuu ja tapahtuu tasaisesti mutta jostain syystä en saa kuumaa tuijotusta ja muutamaa sanaa enempää koskaan. Miksi siis edes tuijottavat? En ymmärrä. Ja miksi kaikki idiootit kyllä tulevat ehdottelemaan vaikka mitä mutta ne kuumat kollit vain tuijottavat hetken ja se on sitten siinä. 

No 2 …Surullista on että kykenen yhä tuntemaan voimakkaasti ihastuessani johonkuhun. Pahin seksuaalinen riutuminen on takana, olen nyt viimein vuosien kärsimisen jälkeen tosiaan tottunut tähän jo niin hyvin ettei juurikaan tee edes mieli. Mutta ne tunteet... Ne yhä syövät naista vaikka melko hyvin nekin olen saanut tapettua. En ikinä katso onnellisia pariskuntia hyvää mieltä tuntien vaan ajatellen kuinka huonosti heillä mahtaakaan tuon ihanan alun jälkeen mennä, tai sitten kylmän vihamielisen ajatuksin että saisivat mennä muualle lääppimään muita ihmisiä häiritsemästä. Että näin alas sitä on menty tässäkin asiassa... Rakkauslaulujakaan en enää voi kuunnella. En ainakaan sellaisia mitkä oksettavat hokiessaan esimerkiksi että ilman rakkautta ei ole mitään, tai muuta inhon värinää aiheuttavia latteuksia. Tästä huolimatta olen jonkun aikaa ollut melkoisen ihastunutkin. Yksipuolisesti tietenkin. Hän on hiipinyt sydämeeni, tullut uniini ja viikonlopun aikana hymynsä sai minut kokemaan sen lämpimän aallon joka hulvahtaa koko kropan yli kun kokee yhteyden ihmiseen jota voisi rakastaa. En tiedä kumpi on kamalampaa, se että pystyn yhä kokemaan näin, vai se että tiedän, että jos vielä jonkun aikaa olen yksin, en kykene enää tuntemaan mitään.

Ja tähän päivään takaisin... Nämä yllä olevat 2 postausta ovat vanhoja mutta löytyivät kutakuinkin sieltä mistä aavistinkin. Kouraisi ihan vatsan pohjalta lukea näitä ja tajuta kuinka edelleen hänen hymynsä saa minut säihkymään, polveni ja koko kroppani notkumaan, sydämeni sykkimään ja minut tuntemaan olevani elossa joka ikistä soluani myöten. Aivan kuin olisin rakennettu vain häntä varten, ja hän minua. Lapsellista ja järjetöntä mutta näin vain tunnen. Suurin toiveeni on että tapaisin hänet jälleen ja saisin mahdollisuuden olla hänen kanssaan uudestaan kahden, tapahtuipa sitten mitä vaan… Valitettavasti tämä toive ei taida toteutua.

Lopuksi vielä kevennys jostain blogin alkupuolelta, repesin tätä lukiessani nauramaan koska tämä on niin totta, ja koska ensimmäistä kertaa ikinä olen löytänyt miehen joka kaikin puolin vetoaa minuun. Ehkä olen sydämessäni aina tiennyt että sellainen täytyy olla olemassa?

No 3 …(tilanne epäonnistuneet deitit ja niiden viimeinen keskustelu) Viime metreillä saimme kuitenkin aikaiseksi keskustelun joka sai minut vakavasti pohtimaan itseäni ja syitä siihen miksi en löydä ketään. Sain henkisellä tasolla oikein kunnon läpsäyksen poskelle ja silmäni avautuivat näkemään jotain mitä ehkä en haluaisi myöntää itsellenikään. Paasasin deitilleni ihmisten kärsimättömyydestä ja lyhytjänteisyydestä ihmissuhteissa ja miesten haluttomuudesta tutustua oikeasti. Ja siitä kuinka ihmisellä on se ihannekuva päässä jota haluaa partnerin olevan ja kuinka heti jos todellisuudessa tulee särö tuohon kuvaan niin siirrytään seuraavaan. Ja siitä seurasi niin mielenkiintoinen keskustelu että joudun nyt oikeasti tunnustamaan olevani yhtä pinnallinen omissa toiveissani. Olen jatkuvasti kuvitellut että olen syvällinen ihminen jolle ulkonäköä tärkeämpi asia on ihminen ja hänen ajatuksensa ja arvonsa. Ja yhtäkkiä tajusin siinä kesken paasaukseni olevani todella pinnallinen. Haluan miehen joka saa minut fyysisesti tuntemaan suurta vetovoimaa, ja siinä olen ollut todella ehdoton. Näitä miehiä olen tavannutkin mutta suhteet eivät ole johtaneet mihinkään. Ja nyt yhtäkkiä tajuan kompastuneeni omaan ansaani. Haluan kaiken mutta en voi sitä kaikkea saada. Enkä enää tiedä mikä on kohtuullista odottaa toiselta osapuolelta. Ja olenko itsekään varsinainen lottovoitto kellekään? Epätoivoinen kolmikymppinen joka on saanut elämänsä sotkuun ja solmuun monella tavalla. Tiedän että ulkonäköni on joidenkin mielestä varsin miellyttäväkin, mutta ikä alkaa valitettavasti pikkuhiljaa näkyä. Alan olla kieltämättä aika huolissani siitä että jos kauneus pian katoaa kokonaan että mitä sitten. Enkä voi sanoa edes että se olisi minullekaan merkityksetöntä miltä mies näyttää. Tuli havaittua deittini kanssa jutellessa että katseeni harhautui viereiseen pöytään kiusallisen usein koska seurueessa istui todella hyvännäköinen mies. Varsinkin sen jälkeen kun tuo mies kerran katsoi minuun pitkään.

Deittini pyysi yökylään mutta jälleen kieltäydyin. En vaan enää voi mennä. Enkä oikein tiedä miksi, aiemmin ei ollut mikään tavaton juttu jatkaa jonkun kanssa kahdestaan. Kaipaisin kovasti hellyyttä ja seksiäkin mutta nyt joku tökkii tuossa toteutuksessa. Haluaisin sutinaa todellakin ja tämä nunnaelämä ahdistaa, mutta kaipa se nyt vaan on niin, että ne päivät on takana että kykenen heittäytymään viettien vietäväksi. Haluan parisuhteen (niin kuin aina olen halunnut) ja enää ei mikään muu kelpaa. Joten taidan joutua elämään loppuelämäni ilman seksiä. Kamalaa.

p.s. Exäni alkaa taas jahdata mua. Kännissä tuli Rakastan sua -viesti. En ottanut sitä kovin tosissaan. Kunnes tuli soitto ja pyys päästä mun luo. Miksi, oi miksi aina ne joita ei itse halua, haluaa mua?

Kuten varmaan on selväksi käynyt lukijoilleni, en tätä blogia enää päivitä. Olen muutenkin aprikoinut pidemmän aikaa tämän blogin lopettamista, ja nyt kirjoittamisen lopettaminen kaiken muun tohinan keskellä vain tapahtui luonnollisesti. Tämä blogi toimi pitkään henkireikänä pahimpina ahdistuksen hetkinä mutta nyt on ehkä pahin takana ja tämän blogin tehtävä on täyttynyt.

Elämäni on muuttunut monin tavoin viimeisten kuukausien aikana, toisaalta taas kieriskelen samoissa ongelmissa yhä vaan. Olen yhä sinkku ja yksinäinen, tapaan välillä mukavia miehiä, mutta niistä ei edelleenkään tule muuta kuin hetken hurmiota ja sitten suuria sydänsuruja. Olenkin päättänyt aloittaa uuden elämän johon ei sisälly enää miehiä tai parisuhteen mahdollisuutta. Tämän päätöksen jälkeen olen ollut huomattavasti tyynempi ja ehkä jopa hieman onnellisempikin. Poistan tämän blogin parin viikon kuluessa, kiitos lukijoilleni ja hyvää jatkoa kaikille!

Kesä on jatkunut toiveistani huolimatta niin railakkaasti että seinä alkaa nousta pystyyn. Kaiken lisäksi tapasin taas miehen. Tällä kertaa niin ihanan että tuntuu että sekoan hetkenä minä hyvänä kaipauksesta. Tästä jutusta ei voi tulla mitään, kaikki maailman järkisyyt estävät sen, silti en voi lakata toivomasta, kaipaamasta ja odottamasta. Eikä hänestä kuulu, tiedän sen, silti toivon ja kärsin, loputtomasti. Miksi ihmeessä en voi lakata vain palamasta? En kestä tätä enää.

Olen taas tavannut miehen (miten niitä kasautuukin yhtäkkiä monta kun ensin on pisin kuiva kausi ikinä?). Hän on ihana, omalaatuinen persoona, kiva, kunnollinen, taiteellinen, monilahjakas ja joskus jopa hauska. Kaiken lisäksi hänen mielestään olen ihana nainen ja hän on sen jo kertonut lyhyen tuntemisen aikanamme useaan kertaan. Hän ottaa itse yhteyttä ja vastaa nopeasti jos häneen otan yhteyttä. Hän on siis kutakuinkin kaikkea mitä voin mieheltä toivoa siis. Mutta en tunne kaveruutta enempää häntä kohtaan. Inhoan ja soimaan itseäni, sillä samaan aikaan haikailen edellisen itseäni paljon nuoremman miehen perään joka sai minut syttymään pelkällä katseellaan. Tietenkään tämä mies ei välitä tuon taivaallista minusta eikä edes vaivautunut vastaamaan viestiini. En jaksa moista enää onneksi ottaa itseeni mutta harmittaa olla näin pöljä ihminen. Oi miksi, oi miksi haluan kaivaa taas verta nenästäni? Kertoisiko joku mulle ystävällisesti sen? Tekisi mieli vetää itseäni turpaan. 

Voisin valittaa myös työttömyysturvan karikoista sillä joudun muutaman tunnin työn tekemisen takia olemaan ilman rahaa pari kuukautta. Kuinkas reilua on se? Tai se että minulle unohdettiin maksaa koko kevään monta sataa euroa? En enää yhtään ihmettele ettei pikkutyöt nappaa työttömiä muuta kuin pimeänä. Tulee kalliiksi maksaa kaikki myöhästymismaksut ja perintäkulut kun sitten joutuu odottamaan taas kuukausia rahoja jotka olet jo aikanaan etukäteen maksanut, joista olet riippuvainen ja joihin olet oikeutettu. Reilukerhosta päivää vaan. 

Joskus on ikävääkin ikävämpi olla oikeassa. Sain kiskottua juhannusheilasta viimein sen mitä olin epäillytkin. Hän on alkoholisti ja siitä johtuu täysi kykenemättömyys sopia mitään ja edes vastata ajoittain viesteihin tai puheluihin. Aion nyt panna tämän homman telakalle, perästä vedettäviä en jaksa enää kyllä yhtään katsella. Eri asia jos hän teoillaan osoittaisi yhtään mitään tsemppiä minun ja elämänsä suhteen, mutta huomaan valitettavasti olevani kovaa vauhtia menossa terapeutin rooliin, ja se jos mikä saa tunteeni viilentymään lopullisesti. Ikävä kuulla että hän harmittelee että pilaa meidän juttumme mutta ei silti tee mitään asialle. Kaikki avaimet olivat hänen käsissään.

Samana iltana kun tämä kaikki selvisi, tapasinkin ihmeekseni toisen miehen. Ihanan, mukavan ja taas liian nuoren. Yritin vastustella hänen charmiaan mutta hän sai minut kiedottua pikkurillinsä ympärille ja se oli menoa sitten. Enkä kadu pätkääkään. Se mies oli helmi, mitä enemmän tutustuimme, sen enemmän hänestä pidin. Harmi että ikäeromme on jälleen liian suuri. Hän pyysi numeroni mitä ihastuttavimmalla tavalla, mutta saa nähdä ottaako hän yhteyttä. Olen nyt päättänyt ottaa miesten suhteen sellaisen rennon takanojan. Eli jos niitä ilmestyy elämääni niin olen vietävänä mutta en itse enää ala mitään rakentelemaan ennenkuin on selvää että mies on yhtä kiinnostunut rakentamaan muuta kuin satunnaista tuttavuutta. Olen tavannut myös uuden ystävän jonka kanssa keskustelut ovat avanneet silmäni sille että tässä iässä kannattaa nauttia siitä mitä saa eikä enää haikailla parisuhteen, avioliiton ja perheen perään. Se juna jo meni ohi. Sen sijaan onkin hyvä keskittyä siihen mitä elämä tuo tullessaan, kuten kauniin pojan tanssilattialla tai kivan kesäflirtin kaupassa. Olenkohan tosiaan alkanut oppia elämään niissä puitteissa mitkä minulle on suotu? Ainakin olen todella iloinen ja kiitollinen uudesta ystävästäni, joka sanoi minulle ihanan viikonlopun jälkeen että hän on onnellinen että meistä on tullut ystäviä. Tunne on molemminpuolinen.

Monesta muusta asiasta voisin valittaa ummet ja lammet. Kävin viimein tänään lääkärillä monien vaivojeni kanssa ja tulokseni oli 8 reseptiä ja viimeisten työttömyyskorvausten hupeneminen lääkkeisiin. Laskuja on vino pino odottamassa ja pelko iskee taas kun rahat ei vaan riitä vaikka lähimmäiset lainaavat ja jopa ovat alkaneet lahjoittaa rahaa. En ymmärrä miten ansiosidonnainenkin työttömyysturva on niin pieni että hikisesti saan vuokran maksettua ja sitäkin on rästiin kertynyt että pystyn mitään syömään. Täytyisi varmaan sossuun taas ottaa yhteyttä vaikka siellä väitettiin että ansiosidonnaisella ei saa toimeentulotukea. Mutta pitäisikö tosiaan 200e riittää kaikkiin kuluihin, ruokaan ja laskuihin? En ymmärrä miten joku pystyy sillä rahalla Suomessa elämään, ruokakin maksaa uskomattomia summia. Mutta nämä huolet ovat pieniä kun muu elämä vimein maistuu. Jopa yksinoleminen alkaa olla hunajaa taas vaihteeksi ja kaikkea mukavaa tiedossa. Kesä on kyllä ihan parasta aikaa.

Väliaikaraportointia täältä kesäkirmauksien keskeltä. Kesäheilastus on nyt sitä sun tätä, olen tässä parit herneet nenuun vedellyt, mutta olemme jopa kerran onnistuneet näkemään. Oma kiinnostukseni on kuitenkin lopahtamassa toisen osapuolen vätysmäisyyteen kaikissa asioissa. En itsekään ole mikään reippauden kukkanen mutta rajansa kaikella, joojoo-miehiä en jaksa katella jos teot eivät kerro samaa tarinaa kuin sanat. Joten katkolle meni tämäkin viritys. Jotain olen kuitenkin näköjään tällä kertaa oppinut. En ole saanut itkupotkuraivareita vaikka useaan otteeseen on kismittänyt ja olen yhteystietoja poistellut. Suurensuuri siltojen polttamisoperaatio on kuitenkin tällä kertaa jäänyt väliin, enkä usko että siihen on nyt tarvettakaan. Hiljainen jäähtyminen on itse asiassa ihan mukava tapa lopetella suhteentynkä. Voisin kerrankin oikeasti olla vaan kaveri. Tai sitten en. Mutta ensimmäistä kertaa en tunne suurta suuttumusta vaan sellaista hiljaa hiipuvaa kyllästymistä romanttisessa mielessä. Kaverimielessä on edelleen hauska satunnaisesti tsättäillä. Jospa saisinkin tästä miehestä kauan kaipaamani miespuolisen kaverin? Olisikohan sellainen ihme mahdollista?

Joudun ottamaan sanani takaisin. En päässyt tunteistani millään yli ja ympäri vaikka kuinka yritin kiertää, kaartaa ja kieltää ja muuttaa hänet mustaakin mustemmaksi. En nukkunut, enkä saanut mitään järkevää aikaan. Iltapäivän tunteina tajusin että minun on purettava sydämeni miehelle joka oli tunteideni kohteena. Lähetin pitkän mutta rakentavan viestin jossa kysyin suoraan sitä mitä eilen yritin rivien välistä lukea. Kun viesti lähti, kivi vierähti sydämeltäni sillä tiesin että vastauksesta riippumatta minulla ei olisi enää mitään hampaankolossa. Jouduin jonkun aikaa odottamaan mutta olin jo täysin tyyni kun hän otti yhteyttä. Kävi ilmi että meitä molempia vaivaa kehno itsetunto, joka aiheuttaa ongelmia toisen kohtaamisessa. Imartelevaa on se että hän kokee minut paremmaksi kuin ansaitsee. Tämä saattaa osoittautua todeksikin ja ymmärrän että hän pelkää satuttavansa itsensä jos en vastaakaan tunteisiinsa. Mutta riskejä on pakko ottaa puolin ja toisin, muutoin ei ainakaan mitään yhteyttä synny. Pelkään itsekin, mutta samaan aikaan tunnen että tässä miehessä on jotain erityistä. Vaistoan myös että hän salailee jotain. Toivon että se ei ole mitään liian vakavaa. Valitettavan usein kiinnostukseni kohteet ovat viime aikoina (ja itse asiassa myös nuorena) olleet enemmän tai vähemmän päihdeongelmaisia, toivon että nyt ei taas ole kyse siitä. Mutta jos hän päättää ottaa riskin, olen minäkin siihen valmis. Ja vaikka hänellä olisi ongelmia, pahojakin, toivoisin voivani olla hänelle edes ystävä. Pidän hänestä.

Parin päivän ajan on tullut tässä tunnusteltua kiinnostusta, flirttailtu ja sovittu treffit. Olin hetken iloinen ja luottavainen. Kunnes matto vedettiin altani ja olen taas ihan romuna. Tyhmyyttäni menin taas siihen lankaan että joku voisi olla kiinnostunut. Ja tulin alas yllättävän korkealta ja kovaa. Typerää itkeä tällaisen jutun takia mutta itken enkä muuta voi. Olisi vaikka mieluummin ollut vastaamatta ja sanomatta kaikkia niitä ihania sanoja jotka saivat uskomaan että joku voisi minusta välittääkin. En avaa sieluani enää yhdellekään miehelle. Se on varmaa se. Nyt riitti totaalisesti.

Juhannus alkoikin mielenkiintoisesti aatonaattona radalle eksyessä, olen löytänyt uuden sinkkukaverin ja oli todella hauska ilta. Tapasin myös mukavan miehen, ja taas sitä vietiin. Ja minua myös. Tänään on kärsitty megalomaanista krapulaa ja kärsitty huomisista juhlista ja omasta saamattomuudesta aiheutuvaa pientä stressiä. Miten en saa aikaiseksi tehdä mitään ajoissa? Mutta kaikesta tästä huolimatta vierihoito ja itsensä haluttavaksi tunteminen on saanut taas elämänhaluni sykkimään suonissa. Koska itse en pidä takapuolestani, olen aina erityisen otettu kun joku mies tykkää. Tämä tykkäsi. Muutenkin viihdyin harvinaisen hyvin hänen kanssaan. Saapi siis nähdä tuleeko tarinalle jatkoa. Yhteyksiä ollaan jo pidetty. Mutta vaikka tämä jäisi tähän niin harvinaisen hyvä mieli jää. Olin todella tämän ihmisen tarpeessa.

Kun vauhtiin pääsin, ei loppua tullutkaan. Menojalkaa vipatti jo krapulaisena lauantaina, ja kas, tapasin illalla säädön muutaman vuoden takaa, ja sitten taas minua vietiin. Muistin kyllä aika nopeaan miksi meistä ei tullut aikanaan säätöä kummempaa, mutta otinpa tilanteesta irti sen minkä kykenin. Seuraavana päivänä huomasin potevani pientä morkkista turhankin villistä viikonlopusta, mutta ehkäpä alkoholilla ja univajeella oli enemmän osuutta asiaan kuin varsinaisilla teoilla. Olinhan kuitenkin jo pidempään manannut ennätyksellistä kuivaa kauttani, ja melko kirjaimellisesti valmis tekemään mitä vain tilanteen lopettamiseksi. En ole ylpeä itsestäni mutta en toisaalta häpeäkään itseni toteuttamista. Mihinkäs kissa pilkuistaan pääsisi?

Juhannus tulee olemaan taas juhla jonka toivon vain loppuvan mahdollisimman pian. Sinkun tylsääkin tylsimpiä aikoja ovat juhannus ja joulu, jolloin kaikki viettävät aikaa ainoastaan ystävien, perheiden ja sukulaisten kanssa. Omat vaihtoehtoni on viettää aatto yksin, pariskuntien parissa maalla tai tyhjyyttään kaikuvissa Helsingin baareissa. Olen tullut siihen pisteeseen että ensimmäinen vaihtoehto on ehdottomasti houkuttelevin. En aio katsella muiden parisuhdeonnea, enkä roikkua jonkun baaritiskin kulmalla säälittävästi toivoen että joku kiva tulisi juttelemaan. Ne ajat ovat jo auttamattomasti ohi.

Juhannuspäivänä on tiedossa juhlat joihin en niihinkään haluaisi osallistua. Rahattomana olen joutunut sijoittamaan jo lahjaan johon minulla ei olisi varaa, ja nyt olen huomannut että juhlavaatteeni ovat joko pieniä tai virttyneitä, eikä minulla ole mitään mahdollisuutta ostaa uusia. En oikeasti tiedä kehtaanko rääsyissäni paikalle mennä. Tahtoisin vaan laittaa farkut ja hupparin päälle ja mennä paikalle täysin omana itsenäni. Inhottaa ajatus että pitää vetää päälleen epämiellyttävien juhlavaatteiden lisäksi se hymyilevä pellenaamari naamaan ja teeskennellä olevansa parempi kuin on. Tätä menoa olen todellakin loppuelämäni yksin, en enää kestä edes normaalia sosiaalista toimintaa ilman jonkinasteista pahoinvointia.

Sinänsä ristiriitaista että kakkostyöni tuleminen takaisin kuvioihin sen sijaan saa minut nauttimaan sosiaalisuudesta. Mutta siinä tilanteessa olenkin se joka kontrolloi tilannetta, en se jota riepotellaan päättömästi pitkin seiniä. Harmi että tuolla työllä ei pysty itseään täysipäiväisesti elättämään. Kaikilla kollegoillani on hyvin toimeentulevat miehet, joten heidän selustansa on turvattu. Itselläni ei moista etua valitettavasti ole. Mutta onpahan jotain tekemistä taas toisinaan, ja edes joku asia pitämässä elämän syrjässä kiinni. Välillä on jo todella vaikea muistaa mitä muuta eläminen on kuin epätoivoa ja riutumista päivästä toiseen.

Olipa taas viikko, mielenkiintoinen ja hektinen. Viikon kruunasi baari-ilta Helsingin yössä. Täytyy sanoa että, paitsi että oli kiva olla huppelissa pitkästä aikaa ja tanssia sydämensä kyllyydestä, niin oli mahtavaa myös saada positiivista huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Yllättävän paljon sitä sateli ja sain kipeästi tarvitsemani egobuustauksen. Ehkä voisin hieman enemmän normibaari-iltoja taas alkaa viettämään sillä yksin kun kotona värkkää niin eipä niitä prinssejä eikä sammakoita näy. En myöskään koskaan tutustu miehiin kaupassa, kirjastossa, keikoilla tai urheillessa. Fakta on se että yhtäkään suhdetta ei elossani ole aloitettu ilman baariympäristöä. Nyt tiedän miksi, se on ainoa paikka missä miehet uskaltavat lähestyä minua ja minä heitä. Eilinen ilta olisi ollut täydellinen ilman yhtä pientä mutkaa matkassa. Tapasin miehen joka oli mukava, fiksu, huumorintajuinen ja kivannäköinen, sekä lisäksi oli sopivasti muutaman vuoden minua vanhempi vaikka näytti todella nuorelta ja nuorekkaalta. Eli juuri passeli. Mutta. Arvanette jo? Varattu. Oli silti mahtava saada huomiota, kehuja, kosketuksia ja fyysistä läheisyyttä. En ole niin pitkään aikaan saanut koskettelua että huomaan nyt olevani melko deprivoitunut, kuin äiditön apinanpoikanen. Minuuteni on muuttunut sisäänpäinkääntyneeksi, hiljaiseksi ja alistuneeksi. Luulen olevani jotenkin epäkelpo ja vastenmielinen. Hienoa huomata edes hetken, edes sen varatun kanssa, etten ole. Minulla on suuresta väsymyksestä ja pienestä krapulasta huolimatta pitkästä aikaa hyvä olo. Se on paljon se.

Tekisi mieli kirjoittaa jotain mutta en saa nyt itsestäni mitään irti. Olen turhautunut ja vittuuntunut ja edellisen postauksen kommentit eivät asiaintilaa parantaneet. Ikäasiasta voisin sanoa, että olin kuullut tuon vanhemmilta tädeiltä että noin nelikymppisenä yleensä muuttuu naiset näkymättömiksi, ja vaikken ihan vielä ole sen ikäinen niin huomaan kyllä lähiaikoina tapahtuneen muutoksen. Kuten kommentteihin vastasin, niin nuorena olin monen mielestä todella kaunis. Oma mielipiteeni ulkonäöstäni ei ollut kovin kaksinen mutta minua luultiin malliksi jne. Asioita jotka eivät itselleni olleet tärkeitä mutta jotka luonnollisesti imartelivat. Turhamainen en silti ole koskaan ollut, en pidä pinnallisista ihmisistä enkä itse ole sellainen. Kivahan se on pukeutua kivasti ja joskus meikata kun lähtee ulos, mutta siihen turhamaisuuteni jää. Ja tämä on kyllä niin turha aihe että en tästä tämän enempää jaksa jauhaa. Fakta on vain se että olen huomannut selkeän muutokseen entiseen.

Mitä muuhun eloon tulee, niin vaikka on kaikkea kivaakin tapahtunut niin masentaa ja vituttaa ja tekisi mieli lähinnä vetää ranteet auki. Repikää nyt siitä sitten vaikka.

Tämä viikko meni vieläkin nopeammin kuin viime viikko, vaikka tuntuikin tapahtumarunsauden vuoksi ainakin kuukaudelta. Paljon on ajatuksia pyörinyt päässä mutta nyt on taas jo niin myöhä ja aamulla aikainen herätys joten jätänpä kaiken vääntämisen ja kääntämisen väliin. Ehkä isoimpana ajatuksena on ollut viime päivinä se että kuinka ikä ja se minkä ikäiseltä näyttää (riippumatta todellisesta iästä) vaikuttaa kovasti miten ihmiset toisiinsa suhtautuu. Alan tulla selkeästi siihen vaiheeseen jossa nainen muuttuu näkymättömäksi lähes kaikenikäisille miehille, enää ei auta nuorekas pukeutuminen, hiustyyli eikä paksukaan meikkikerros. Olen muuttunut viimeisen vuoden aikana lähinnä täydeksi ilmaksi vastakkaiselle sukupuolelle. Ainoan poikkeuksen muodostavat useita kymmeniä vuosia vanhemmat miehet jotka omasta mielestään ovat varmaankin juuri sopivia minulle.

Vastaavasti joudunkin sitten katsomaan asian tiimoilta peiliin, sillä eipä minuakaan kiinnosta kuin maksimissaan oman ikäiseni nuorekkaat tai nuoret miehet. Sattuneista syistä viikonloppuna on tullut moisia nähtyä kovin runsaastikin - kuola suupielistä valuen. Samaan saumaan jouduin myös todistamaan erään ikäiseni miehen harrastamaa n. 14-vuotiaan tyttösen iskemistä oikein pitkän kaavan mukaan. Vaikea sanoa miten lopulta kävi mutta mies sai tytön kyllä talutusnuoraansa alun nyrpistelyn jälkeen. En voinut välttyä vatsanväänteiltä katsoessani miehen touhuja vaikka vielä ei ollut havaittavissa mitään juttelua ja flirttailua kummoisempaa, menisikö tuo kuitenkin jo pedofilian piikkiin? Missä mahtanee mennä raja? Kyllähän sitä itsekin nättejä poikia näkee mutta en kyllä menisi juttelemaan ja flirttailemaan avoimesti iskemistarkoituksessa. Kaupan päälle kotiin tullessa tuli telkkarista vielä Wallander jossa teemana oli juurikin pedofilia rankemman kaavan mukaan. Pahoinvointini asian tiimoilta ei ainakaan laantunut.

Surullista on että kykenen yhä tuntemaan voimakkaasti ihastuessani johonkuhun. Pahin seksuaalinen riutuminen on takana, olen nyt viimein vuosien kärsimisen jälkeen tosiaan tottunut tähän jo niin hyvin ettei juurikaan tee edes mieli. Mutta ne tunteet... Ne yhä syövät naista vaikka melko hyvin nekin olen saanut tapettua. En ikinä katso onnellisia pariskuntia hyvää mieltä tuntien vaan ajatellen kuinka huonosti heillä mahtaakaan tuon ihanan alun jälkeen mennä, tai sitten kylmän vihamielisen ajatuksin että saisivat mennä muualle lääppimään muita ihmisiä häiritsemästä. Että näin alas sitä on menty tässäkin asiassa... Rakkauslaulujakaan en enää voi kuunnella. En ainakaan sellaisia mitkä oksettavat hokiessaan esimerkiksi että ilman rakkautta ei ole mitään, tai muuta inhon värinää aiheuttavia latteuksia. Tästä huolimatta olen jonkun aikaa ollut melkoisen ihastunutkin. Yksipuolisesti tietenkin. Hän on hiipinyt sydämeeni, tullut uniini ja viikonlopun aikana hymynsä sai minut kokemaan sen lämpimän aallon joka hulvahtaa koko kropan yli kun kokee yhteyden ihmiseen jota voisi rakastaa. En tiedä kumpi on kamalampaa se että pystyn yhä kokemaan näin, vai se että tiedän että jos vielä jonkun aikaa olen yksin, en kykene enää tuntemaan mitään.

En ymmärrä minne tämä viikko katosi. Oli perjantai, ja sitten tuntuu että oli perjantai, ja välissä ei tapahtunut yhtään mitään, eikä ainakaan niitä asioita mitä piti. No, täytyypä yrittää ottaa viikonloppuna takaisin menetetyt päivät.

Juttelin tänään yhden ystäväni kanssa pitkästä aikaa pitkään ja syvällisesti. Huomasimme kuinka paljon olemme muuttuneet siitä kun kolme vuotta sitten tapasimme. Meillä on molemmilla jo uudet minuudet jotka tuntuvat olevan eri ihmisen kuin kolme vuotta sitten olevan ihmisen. Minä olen muuttunut ehkä radikaalimmin. Entisestä tunteellisesta, herkästä ja räiskyvästä persoonasta on kuoriutunut sarkastinen, kylmä ja kovakin ihminen. Ennen en olisi ikinä sanonut pahaa sanaa kellekään, ja nyt huomaan melko helpostikin sanovani hieman ilkeästi jos joku mielestäni sen ansaitsee, ja saavani jopa nautintoa siitä. Näin se elämän potkiminen päähän muuttaa minuuden aika radikaalistikin. Jos jotain hyvääkin tästä on seurannut, niin olen oppinut arvostamaan hyviä ihmisiä aivan eri tavalla kuin ennen. Siis niitä hiljaisia, kilttejä "hiirulaisia" joita en ennen edes huomannut. Ihmisiä jotka eivät pidä kovaa ääntä itsestään mutta tekevät sen minkä lupaavat ja kunnioittavat muita ihmisiä. Ja olen tajunnut että olen jostain kumman syystä (masokisti?) hakeutunut koko elämäni vaikeiden ja sadististen ihmisten seuraan. On hienoa huomata nyt sitten vuosien jälkeen että nämä "hyvät" ihmiset eivät silti ole alkaneet minua halveksia vaikka ovat nähneet kompurointini "pahojen" kuljetusnuorassa.

Kaikesta elämäni kurjuudesta huolimatta tuntuu että olen saanut toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden nähdä ihmisten todellinen luonne. Ja samalla mahdollisuuden viettää aikaa ihmisten kanssa jotka arvostavat minua minuna, eivät oman persoonansa jatkeena tai hyötymisen välineenä.